MOVE

"Asioilla on aina tapana järjestyä." Äitini lause, joka on juurtunut minuun jo lapsena. Kiitos, Äiti!

Onko sulla tapana huolehtia asioista? Huolehtia muiden asioista, omista raha-asioista, omasta elämästäsi, tai huolehtia jostakin, mikä on vain mielikuvituksesi harhaa? Huolehtia niin, että jäät paikalleen kuin olisit huolesi kanssa oravanpyörässä. Huolehdin itsekin ennen asioista – ihan turhaan huolehdin, huolehdin elämääni niin kovin paljon rajoitteita. Huolehdin kehoni tukkoon.

"Onko elämää kuoleman jälkeen? Kysyisin mieluummin, onko elämää ennen kuolemaa?"

Usein sanotaan, että "Päästä vain irti niin asiat helpottavat", mutta MITEN? Koen, että murehtimalla kasvatan vain murhetta lisää. Maailmassa on aina hyvää ja pahaa, miinusta ja plussaa. Jokaisen murheen vierellä seisoo aina opetus; sen joko näkee tai sulkee silmänsä. Siitä joko oppii tai jatkaa oravanpyörää.

"Hulluutta on tehdä sama asia kerta toisensa jälkeen ja odottaa eri tuloksia." -Albert Einstein

Vuonna 2020 keväällä mun ja mieheni elämään ilmestyi uusi ystävä. Sinä keväänä olin tullut tietoiseksi omista rajoitteistani ja aloin nähdä elämän eri tavalla, mutta kaikki ei tietenkään muutu silmänräpäyksessä. Eräänä helteisenä iltana ystävämme sanoi: "Kiivetään teidän autotallin katolle, koska sinne paistaa vielä ilta-aurinko." Kieltäydyin heti, koska a) tikkaat ovat todella pitkät ja saattavat kaatua, ja voisin lyödä pääni tai katkaista jalkani, tai jopa kuolla, b) entä jos putoan, erityisesti katolta, c) katto on kuuma, d) mitähän naapuritkin ajattelevat.

Ystäväni sanoi jotenkin näin: "Tiina, nyt päästä irti noista peloistasi ja nauti elämästä." Kiipesin tikapuita pitkin katolle, nautimme auringon viimeisistä säteistä, juttelimme elämästä, nauroimme, ja olin niin kiitollinen, että meillä oli tuo ihana uusi, villi seikkailija ystävä ja mä olin kiivennyt katolle. Päästin silloin irti, irti siitä mieleni harhasta..

Se kesä toi niin paljon kaikkea ihanaa, uutta ja upeaa sen jälkeen!

KORKEITA VÄRÄHTELYITÄ JA MATALIA

Tammikuussa 2023 ajoin Suomen Mustioon, ihanaa satumaista metsätietä pitkin, shamaanin luo. En tiennyt yhtään, mitä odottaa. Olin vain innoissani uudesta. Päädyin tänne sen takia, koska olin tehnyt muutamia tatuointeja shamaanilleni. Välillämme oli voimakas yhteys jo ennen kuin tapasimme fyysisesti.

Suunnittelen asiakkailleni ainutlaatuisia tatuointeja, mutta jostain syystä mä en voi suunnitella kuvia ennen kuin on vain muutama päivä ennen asiakkaan varattua aikaa. Kun näen asiakkaan nimen kalenterissani ja alan miettiä tatuointia, mun mielessäni alkaa muodostua elementtejä, symboleita, joita asiakas ei ole edes kertonut haluavansa.. Luonnostelen nämä elementit kuitenkin kuvaan. Useissa tapauksissa nämä asiat, jotka olen kuvitellut, ovat olleet asiakkaan mielessä tai tapahtuneet/tapahtuvat hänen elämässään. Usein ihmetellään, miten voin tietää. En tiedä, kanavoin ja tunnen. Näin kävi myös shamaanini kanssa, ja yhteinen polkumme alkoi.

Odotettu tuntematon matkani alkoi. Asettuessani mukavasti ihanaan tupaan, jossa takkatuli rätisi, en tiennyt, mitä odottaa. Olin vain innoissani uudesta kokemuksesta. Shamaani asetteli mut ensin lempeään asentoon, jossa kehoni hieman venyi pikku hiljaa, ja hän alkoi soittaa äänimaljoja kehoni päällä. Vaihdoimme asentoja ja äänimaljojen paikkoja – välillä kuulin korkeita ääniä ja välillä veden solinaa, välillä kellojen kilinää. Leijailin korkealla ja kevyenä, kunnes oli aika siirtyä noitarumpuun. Kun rummutus alkoi, tuntui kuin jokin pimeä voima yrittäisi houkutella mua maan alle. Se ei tuntunut mukavalta; se tuntui raskaalta, ja aloin tuntea rummun voimakkaana sydämessäni. Sanoin mielessäni itselleni: "Päästä irti, katso, mitä tapahtuu." Samassa hetkessä syöksyin matkalle. Avasin silmäni matkalle ja näin edessäni iltahämäräisen sinivihreän metsän. Metsä oli kauniisti sammaleinen ja siisti, ja siellä kulki kaunis polku. Ihmettelin hetken omaa olotilaani; en tiennyt, olinko ihminen, saalistava eläin vai sarvipäinen olento. Näin vilaukselta peuran vierelläni, kunnes yhtäkkiä lähdin juoksuun. Juoksin kovaa metsässä, tuntien jokaisen mutkan, kannon ja oksan. Tiesin, ettei kukaan voisi pysäyttää mua. Pian saavuin suurelle aukiolle, jossa näin valtavan kokon. Kokon edessä näin alkukantaisen naisen tanssimassa vapaasti, villisti ja onnellisena. Tajusin katsovani itseäni. Matkani päättyi tähän, ja antauduin vain loppuun asti jatkuneelle rummutukselle.

Tuolloin ymmärsin, että olin koko ajan pidätellyt itseäni ja toivonut, että joku tai jokin muuttaisi elämäni suuntaa. Mutta kaikki lähtee sisältäni, omasta liikkeestäni, uskostani itseeni ja tahdonvoimaani. Kaikki tarvittava on jo meissä; kun liikumme, koko universumi liikkuu kanssamme ja päästämme irti kahleista.

Ja näin syntyi Move.